Kävelyllä rannassa näin paljon hanhia poikasineen. Poikasia tai ei, Helsingin hanhet eivät yleensä pelästy kävelijöistä, noki auringonottajia tai hyökkää lenkkeilijöiden kimppuun. Ne tyytyvät passiivisesti vilkaisemaan, että etäisyys ihmiseen säilyy kohtuullisena (hyvin pienenä). Monet muut linnut suojelevat poikasiaan ja pesäänsä mitä moninaisimmilla harhautusliikkeillä tai mikä pahempaa, hyökkäävät suoraan uhkaajan päälle. Pohjoisessa kannattaa etenkin varoa huuhkajaa, joka nokkii silmät päästä, jos vahingossakaan lähestyt sen pesää.
Hanhet ovat mitä ilmeisemmin päässeet yli turhasta stressistä. Ne ottavat rennosti. Jos hanhet ovat ymmärtäneet olla murehtimatta turhista, eikö sen pitäisi olla mahdollista meille ihmisillekin? Miksi niin suuri osa meistä ei ymmärrä ottaa rauhallisesti, vaikka kaikki todisteet näyttävät, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä? Ehkä hanhet sittenkin ovat fiksuja lintuja. Toistuva pelko ja stressi ajavat yhä useamman hermoromahduksen partaalle. Ihmiset ovat toki eri maata kuin hanhet. Mutta yksinkertaisimmillaan meidänkin tulisi olla todella kauhuissamme vasta, kun hengenlähtö uhkaa. Siitä, että on aina varuillaan, ei saa ylimääräisiä taivaspisteitä.
Itsesuojeluvaisto on luonnonlaki. Mutta ihmisen nykyisessä työelämässä tämä “vaisto” aktivoituu monilla liian helposti. Uusi projekti, lama tai uusi pomo aiheuttavat kohtuuttomalta tuntuvan muutoksen jokapäiväisessä elämänrytmissä. Tai vielä pahempaa: moni joutuu luomaan elämänsä alusta nelikymppisenä uuden työuran, uudelleenkouluttautumisen tai avioeron jälkeen. Vielä puoli vuosikymmentä sitten tällaiset muutokset saattoivat olla harvinaisia, mutta nykyään alituinen muutos on tavallisin asioiden laita. Miten saisimme aivomme ymmärtämään, että mitään hätää ei olekaan? Hanhet ovat tajunneet jatkuvan altistuksen kautta, etteivät ihmiset useimmiten satuta heitä. Tulisiko meidänkin pitää tilastoja elämämme hädänhetkistä ja siitä, mitä oikeasti tapahtui?
Hanhet eivät voi vaikuttaa siihen, ovatko ihmiset samalla rantakaistaleella heidän kanssaan vai eivät. Joten ne ovat totuttaneet itasensä sietämään suurta “häiriötekijää”, josta ajan kuluessa on tullut vähemmän ja vähemmän uhkaava asia. Ehkäpä ensimmäinen askel stressinsietoon ihmiselläkin voisi olla positiivinen altistus. Meillä on hanhista poiketen suurenmoinen kyky tarkastella toimintaamme kokonaisuutena ja ulkopuolisen silmin. Joten seuraavan kerran, kun “vaara” uhkaa, ajattele rantojen rauhallisia hanhia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti