torstai 22. heinäkuuta 2010

Varma loma?

Milloin olet todella päässyt rentoon tilaan? Siis unohtanut toimiston huolet, jokapäiväiset rutiinit, jopa viivästyneen keittiöremontin ja heinäallergian? Jos olet tarkasti etukäteen määritellyt kriteerit onnistuneelle lomalle, olet pulassa. Pidit lomaa sitten kahdesti vuodessa tai useammin, ei se luultavasti tule olemaan tismalleen sellainen, miksi sen kuvittelit. Joulu on tosin helppo tapaus. Jos olet toistanut samat sukurituaalit ja joulupäivälliset vuosikymmenten ajan, on ennusteen antaminen tarkempaa. Kokenut joululomailija osaa arvata päivän tarkkuudella, milloin emäntä hermostuu ensimmäisen kerran (kinkku ei kypsy ajallaan) ja milloin vieraat alkavat haista (kolmen päivän raja).


Photo courtesy of Mikko Nieminen

Varsinkin näin Suomessa odotukset latautuvat kesään. Vapusta lähtien ilmassa on hilpeää juhlatunnelmaa: kesä on edessäpäin ja näyttää loputtoman pitkältä, mahdollisuuksia on lukemattomia. Koko kesäkuu odotetaan merkkejä siitä, että heinäkuusta tulee lämmin. Ja kun heinäkuu koittaa, suomalaiset muuttuvat turhan murehtijoista saunalaiturilla haaveilijoihin. Viranomaisilla taas on huolenaan juuri tämä huolettomuus. Näyttää siltä, että aurinko menee suomalaisilla viinaa pahemmin päähän. Ehkä onkin niin, että onnettomuudet vesillä johtuvat pääasiassa irtioton halusta: en halua murehtia, teen kuten haluan. Järki unohtuu, kun vuodessa on vain kaksi viikkoa aikaa olla huoleton.

On hengenvaarallista olla aina järkevä. Toki on fiksua ottaa kopiot passista, varmistaa matkavakuutuksen voimassaolo, pakata vaihtovaatteet jokaista säätyyppiä varten ja ottaa mukaan kattava matka-apteekki, kirjoittaa ylös luottokorttien numerot, hätänumerot ja opetella tärkeimmät fraasit paikallisella kielellä. Mutta on toinenkin vaihtoehto. Eräs tuttuni lähtee joka kerta reissuun mukanaan vain pieni selkäreppu. Hänelle ei ole väliä, onko reissun pituus viikko vai kuukausi, reppu on aina saman kokoinen. Kun kysyin häneltä, mitä hän ottaa mukaansa, hän totesi ykskantaan, että uimahousut, suihkusandaalit, hammasharjan ja passin sekä luottokortit. Niin ja ne vaatteet, jotka hänellä on päällään.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Hanhen päivät

Kävelyllä rannassa näin paljon hanhia poikasineen. Poikasia tai ei, Helsingin hanhet eivät yleensä pelästy kävelijöistä, noki auringonottajia tai hyökkää lenkkeilijöiden kimppuun. Ne tyytyvät passiivisesti vilkaisemaan, että etäisyys ihmiseen säilyy kohtuullisena (hyvin pienenä). Monet muut linnut suojelevat poikasiaan ja pesäänsä mitä moninaisimmilla harhautusliikkeillä tai mikä pahempaa, hyökkäävät suoraan uhkaajan päälle. Pohjoisessa kannattaa etenkin varoa huuhkajaa, joka nokkii silmät päästä, jos vahingossakaan lähestyt sen pesää.


Photo courtesy of Mikko Nieminen

Hanhet ovat mitä ilmeisemmin päässeet yli turhasta stressistä. Ne ottavat rennosti. Jos hanhet ovat ymmärtäneet olla murehtimatta turhista, eikö sen pitäisi olla mahdollista meille ihmisillekin? Miksi niin suuri osa meistä ei ymmärrä ottaa rauhallisesti, vaikka kaikki todisteet näyttävät, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä? Ehkä hanhet sittenkin ovat fiksuja lintuja. Toistuva pelko ja stressi ajavat yhä useamman hermoromahduksen partaalle. Ihmiset ovat toki eri maata kuin hanhet. Mutta yksinkertaisimmillaan meidänkin tulisi olla todella kauhuissamme vasta, kun hengenlähtö uhkaa. Siitä, että on aina varuillaan, ei saa ylimääräisiä taivaspisteitä.

Itsesuojeluvaisto on luonnonlaki. Mutta ihmisen nykyisessä työelämässä tämä “vaisto” aktivoituu monilla liian helposti. Uusi projekti, lama tai uusi pomo aiheuttavat kohtuuttomalta tuntuvan muutoksen jokapäiväisessä elämänrytmissä. Tai vielä pahempaa: moni joutuu luomaan elämänsä alusta nelikymppisenä uuden työuran, uudelleenkouluttautumisen tai avioeron jälkeen. Vielä puoli vuosikymmentä sitten tällaiset muutokset saattoivat olla harvinaisia, mutta nykyään alituinen muutos on tavallisin asioiden laita. Miten saisimme aivomme ymmärtämään, että mitään hätää ei olekaan? Hanhet ovat tajunneet jatkuvan altistuksen kautta, etteivät ihmiset useimmiten satuta heitä. Tulisiko meidänkin pitää tilastoja elämämme hädänhetkistä ja siitä, mitä oikeasti tapahtui?

Hanhet eivät voi vaikuttaa siihen, ovatko ihmiset samalla rantakaistaleella heidän kanssaan vai eivät. Joten ne ovat totuttaneet itasensä sietämään suurta “häiriötekijää”, josta ajan kuluessa on tullut vähemmän ja vähemmän uhkaava asia. Ehkäpä ensimmäinen askel stressinsietoon ihmiselläkin voisi olla positiivinen altistus. Meillä on hanhista poiketen suurenmoinen kyky tarkastella toimintaamme kokonaisuutena ja ulkopuolisen silmin. Joten seuraavan kerran, kun “vaara” uhkaa, ajattele rantojen rauhallisia hanhia.