Yrittäjä on kehittäjä

Suomen yritysverotus, ja verotus yleensäkin, jaksaa kirvoittaa kärkeviä mielipiteitä vuodesta toiseen. Kyse on rahasta, tuosta meille kaikille niin välttämättömästä pahasta. Verotus on asia, joka vaikuttaa koko kansantalounden hyvinvointiin, ja siksi sitä tulee tarkastella myös laajemmassa mittakaavassa. Erityisen monia tuntuu huolestuttavan suomalaisten yritysten siirtyminen muualle, eli tarkemmin sanottuna Viroon. Sen sijaan, että tätä ”isänmaan” vaihtoa katsottaisiin moraalisena petturuutena, olisi mietittävä, miksi näin käy.

Ensin kylmiä tosiasioita. 100 euroa on parempi kuin alle 100 euroa. ”Suomessa jokaisesta ansaitusta sadasta eurosta yritykselle jää noin 75 euroa. Virossa yritykselle jää 100 euroa.” Ei ole vaikeaa ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa yrityksen kassavirran kannalta. Kuinka paljon yrityksiä sitten hyppää toiseen laivaan ja mikä on rahallinen menetys? 

Markku Eestilä toteaa, että ”Suomen vaihtotase hurahti kymmenessä vuodessa 13 miljardia väärään suuntaan ja vaipui viime vuonna miljardin pakkaselle. Se tarkoittaa sitä, että pidämme korkeaa elintasoamme yllä ulkomaisen velan avulla. Se tarkoittaa myös sitä, että yritystoimintaa on vuotanut maamme rajojen ulkopuolelle.” Eli paljon potentiaalista rahaa muilla mailla. Ja mitä tarkoittaa, käytännössä vaakalaudalla kiikkuvan eron kanssa, ulkomaan velalla eläminen? Ongelmia.


Mutta millä Viro sitten perustelee omaa verotusmalliaan? Ensinnäkin, Viron verotus tukee yritysmaailman innovaatioita. Eestilän mukaan ”Viron yritysverotus kannustaa investoimaan ja kasvattamaan yritystä oman pääoman turvin.” Virolainen Aivar Sõerd on samoilla linjoilla Eestilän kanssa:

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että jakamattoman voiton verottamatta jättämisellä on ollut edullinen vaikutus investointeihin ja Viron talouden kehitykseen. Verouudistus tuki osaltaan pääoman määrän kasvua taloudessa ja bruttokansantuotteen kasvua. Investointien lisääntyminen on luonut myös lisää työpaikkoja, ja sillä on ollut positiivinen vaikutus tuotannon kasvuun.”

 

Jos verotusmallin muuttamisella todellakin on näin positiiviset vaikutukset, miksi Suomi ei tee mitään asialle? Onko järkeä, että yritykset joutuvat maksamaan innovaatioistaan hurjasti etukäteen? Onko Suomella painolastinaan historia ja vääristyneet käsitykset yrittäjien luonteesta ahneina rahankahmijoina? Mikä on perimmiltään yritysverotuksen tärkein päämäärä? Esko Keskisen vastaus on selkeä: ”Kansantalouden kannaltayritysverotuksen ensisijaisena tavoitteena olisi lisätä yritysten investointihalukkuutta.” Hän tukee väitettään toteamalla, että ”Yksi teknologiateollisuuden työpaikka Suomessa synnyttää vähintään 1,5 muuta työpaikkaa.”

Onnistuneet innovaatiot luovat uusia työpaikkoja ja kassavirtaa. Negatiivinen mielikuva menestyvästä yrittäjästä tavallisen kansanmiehen riistäjänä rampauttaa siis ei vain yrittäjät, vaan myös jokaisen(potentiaalisen) työntekijän. Yrittäjyys ei laita ihmisä eriarvoiseen asemaan, kuten monet luulevat, päinvastoin. Se mahdollistaa kullekin oman kutsumuksen ja päämäärän tavoittelun. Kun lähdetään rohkeasti keksimään uutta ja luodaan työpaikkoja, luodaan samalla turvallisuutta ja mahdollisuuksia tehdä sitä, mikä kullekin tuntuu mielekkäältä.

Jotta yritys voisi menestyä kansainvälisellä kentällä, sillä on oltava mahdollisuudet, siis varat, panostaa innovaatioihin. Kaiken lisäksi Suomesta pakenevat yritysten ohella myös osaajat. Korkeakouluistamme valmistuu vino pino maistereita, joille ei kotimaassa riitä enää töitä. Onkin turha puida vaikkapa syrjäytymisen syitä, jos ylivarovaista ja hidasta yritysmaailmaa ei mainita niiden joukossa. Olli Herrala ilmaisee asian nasevasti: ”Oikeudenmukaista on nimittäin sekin, että menestyjiä kannustetaan ja riskinotosta palkitaan. Vähemmän onnekkaista huolehtiminen kuuluu yhteiskunnan perustehtäviin, muttahyvinvointivaltion ylläpito vaatii rahoituksensa.” Riskinotto ja uuden luominen kuuluu perustavalla tavalla yrittämiseen, mutta Suomessa epäonnistumisen mahdollisuuskin on synti. Raskasta verorekeä raahatessa on kuitenkin vaikeaa luoda menestyvää, kansainvälistä yritystä. Yrityksen perustamisen lähtökohtana tulisikin olla innovaatio – sen ei tulisi olla vain yksi toiminnan osa-alue.

Miten olisi kansalaisaloite asian edistämiseksi? Tarvitaan vähintään 50 000 äänioikeutettua, and the ball gets rolling! Pitäisi yrittäjistä löytyä riittävä volyymi, ytj:ssä on jo yli miljoona rekisteröityä yritystä. Kortensa voivat kantaa kekoon myös kaikki tuotekehitystä tekevissä yrityksissä työskentelevät työntekijät, joiden työllisyysnäkymiä uudenlainen veromalli parantaisi huomattavasti.

• http://www.avoinministerio.fi/ideat/229-yrityksen-tuloverotus-viron-kaltaiseksi 
• http://www.adressit.com/yrityksen_tuloverotus_viron_kaltaiseksi 
• Yrittäjät kannattavat: Viron veromalli Suomeen
• Yritysverotuksen yksinkertaistamisen lisäksi tarvitsemme muitakin rohkeita toimenpiteitä.
• http://kansalaisaloite.org

Pelkän valittamisen sijaan asioille kannattaa tehdä jotain
Photo courtesy of Mikko Nieminen

• Virossa järkevä verotus!
• Verotus vetää yrityksiä Viroon
• Eloranta toisi Suomeen virolaisen yritysverotuksen
• Kokoomusnuoret: Siirrä yrityksesi Viroon!
• Viro vauhdissa - pitäisi ottaa mallia 
• Verokilpailu vie yrityksesi ulkomaille 
• "Siirrä firmasi Viroon yhdellä klikkauksella" -verkkopalvelu

Se voittaa, joka palvelun tuottaa

Brändin ja asiakkaan liitto on 2000-luvun avioliitto. Parhaimmillaan pitkäikäinen ja toimiva, huonoimmillaan riitaisa ja lyhyt.

Tyytyväinen asiakas saa brändiltä haluamansa jatkuvan lisäarvon. Asiakaspalvelu ei tarkoita pelkästään vikailmoitusten nopeaa hoitamista, vaan mahdollisimman kohdistettujen ja tehokkaiden palvelujen integroimista asiakkaiden elämään. Asiakas on itsekin aktiivisena osana brändin arvon kasvattamisessa omien verkostojensa kautta.

Onko Suomessa, itsepalvelun mallimaassa, riittävä halu tehdä tulevaisuuden asiakaspalvelua?
Otetaan esimerkiksi suomalaisten lempilapsi Nokia.

Nokian Ovi-palvelusta voi kyllä ladata itselleen mieluisia sovelluksia. Mutta Nokia voisi ulottaa itse rakentamansa palvelut suoraan kännykkään kaikkien käyttäjien puolesta. Nykyisellään asiakas tekee työn itse. Palvelut lisensoitaisiin niitä tarvitseville yrityksille, kuten vaikkapa ravintoloille lentoyhtiöille, liikennelaitoksille, jne. Hyvistä ideoista löytyy valinnanvaraa.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Rovio uskaltaa näyttää kotimaista mallia, Rovio aikoo kalifiksi viihdemaailman kalifin paikalle. Samoin Apple tunkeutuu käyttäjän olohuoneeseen.
Nokia keksi uuden keinon hakea jalansijaa: liittoutuu Grouponin kanssa. Reaktorin Polte puolestaan sijoittaa lupaaviksi arvioimiinsa kasvuyrityksiin 50k – 1M euroa. Reaktor on pullollaan tosi kovia tekijöitä esimerkiksi palvelujen designin ja toiminnallisuuksien suunnittelussa, jolloin sijoituskohteen kehittämisessä päästään hyödyntämään myös Reaktorin osaamista.

Huonoa johtamista

Suomesssa juhlittiin ankarasti alkuviikosta. Maailmanmestaruus sekoitti muidenkin kuin urheiluhullujen arkirytmin. Voitosta hurmioituneet roikkuivat lyhtypylväissä, kiipesivät rakennusten katoille ja pukeutuivat naamiaisasuihin. Ja juhlia seurasi tietysti kansallinen krapula, tai paremminkin häpeä. Olihan sopimatonta, että itse juhlakaluista moni oli kännissä.

Jos suomalaisten ryyppäämisestä halutaan puhua, ei maailmanmestaruuden voittojuhla ole paras ajankohta aloittaa rakentavaa keskustelua alkoholinkäytön vaaroista. Tekopyhän koko keskustelusta tekee juuri ajoitus. Jälkiviisautta. On huonoa johtamista ja typerää kritisoida ihmisiä silloin, kun on saavutettu jotain hienoa. Valistamisen hetki on erotettava syyllistämisestä. Toisaalta tämä on juuri oikea hetki johtajille oppia omista virheistään.

Kun joku tekee virheen, oli se sitten julkisuudessa romahtamalla naamalleen maahan tai työpaikalla tekemällä hölmöyksiä, ei jälkikäteen asian vatvominen auta. Pahimmillaan tuloksena on katkeruus ja kapinahenki. Jos halutaan vaikuttaa ihmisten käytökseen, on heidät saatava uskomaan muutoksen tarpeellisuuteen. Ja sellainen valistustyö tapahtuu kulisseissa, ketään nolaamatta. Kiekkoleijonien lievä törttöily kertoo enemmän suomalaisten alkoholinkäytöstä yleensä kuin pelaajien kömpelyydestä median edessä. Puikaamme syytä, ei seurausta.

Onnea mestareille!

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Haastatellaan sähköisesti

Vaalikone auttoi monta epätietoista sielua valitsemaan itselleen sopivan edustajan. Mutta vaalikoneessa on ideaa muihinkin elämän vaikeisiin valintatilanteisiin, ja idea on käännettävissä toisin päin.

Tässä tulee eräs sovellusesimerkki.

Photo courtesy of Mikko Nieminen.

On hullua marssittaa työnhakijoita monivaiheisiin ja aikaavieviin haastatteluihin paikanpäälle. Kaiken lisäksi jokainen alkaa enemmän tai vähemmän osata puisevat työhaastattelukysymykset ulkoa. Vastaukset ovat opeteltuja ja tilanne kyllästyttää kumpaakin osapuolta aivan yhtä paljon.

Työhaastattelujen ennakkokarsinta tehdäänkin tulevaisuudessa sähköisesti. Kandidaatit vastaavat ensin kaikenlaisiin epärelevantilta näyttäviin kysymyksiin verkossa ja data analysoidaan työpsykologien kanssa, joka osoittaa työnantajalle tehtävään potentiaalisimmat ehdokkaat.

Seuraavaksi hakijoille lähetettän ennakkotehtävä tai paremminkin ennakkotehtäviä. Näin saadaan selville tehtävään vaadittavien taitojen osaaminen. Kolmas sähköisen haastattelu vaihe voisi olla oman elämäntarinan kirjoittaminen (Millainen on ollut tähän astinen elämäsi?). Tarina on vähintäänkin yhtä hyvä tapa tutustua hakijan mielenliikkeisiin kuin aina haastattelun alussa toistuva kiperä kysymys (Kerro hieman itsestäsi?).

Viimeiseksi parhaat ehdokkaat tavataan kasvotusten, tarkistetaan kädenpuristus, deodorantin teho, hajuveden käyttö ja pukeutumistyyli. Näin paljon helpompaa oikean valinnan tekeminen voi olla.

Ja... Alusta!

Miksi pidämme epäonnistumista huonona asiana? Niin kauan kun olemme alle 18, virsi kuuluu: ”Ainakin yritit, yritys on aina tärkeintä, jos yritit parhaasi, ei sinulla ole mitään hävittävää”, ja muuta mukavaa. Mutta entäpä täysi-ikäisyyden jälkeen? Emmekö saa enää epäonnistua aikuisena?

Aikuisuus on käsite, jolla mitataan yhteiskunnassamme vastuunottoa ja järkevyyttä. Ongelmana on kuitenkin se, että käsityksemme aikuisuudesta rajoittaa riskinottoa ja tuottavaa (ja pahimmassa tapauksessa tuottamatontakin) unelmointia. Olla oman onnensa seppä tarkoittaa yhteiskunnassamme yhtä kuin olla amerikkalaishenkinen optimisti ja luottaa liikaa tulevaisuuteen. Missä vaiheessa unelmiltamme leikataan siivet? Teemmekö sen itse vai annammeko muiden määrätä päämäärämme elämässä?

Tilaisuus onnistumiseen tarkoittaa, lähes aina, myös tilaisuutta epäonnistumiseen. Uusi projekti, elämänmuutos, mikä tahansa uusi asia, johon ryhdyt, on aina sijoitushanke: voit maksimoida mahdollisuutesi positiiviseen lopputulokseen, mutta epäonnistumisen riski on aina periaatteessa olemassa. Epäonnistumiset opettavat meille tärkeimmät läksymme, sillä niiden perusteella minimoimme riskejämme entistä tehokkaammin tulevaisuuden hankkeissamme. Oppikaamme siis mahalaskuistamme; niissä pilee menestyksen syvin ydin!

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Onnistuneen projektin käsikirjoitus

Onnistunut projekti koostuu neljästä ainesosasta: oikeat ihmiset tekevät oikeita asioita ja asiat tehdään oikein, koska ne on lähtökohtaisesti suunniteltu oikein. Projektisuunnittelu on yhtä kuin projektin käsikirjoitus. Juoni ei etene halutulla tavalla, jos käsikirjoitus on huono.

Kaikki tietävät, että huolellisesti suunniteltu on puoliksi tehty. Kun alkamassa on uusi haastava projekti, on suunnittelu projektin ensimmäinen vaihe, josta kaikki seuraavat etapit riippuvat oleellisesti. Projektin välitavoitteet toimivat tarkistuspisteinä, joissa kaikki yhdessä varmistavat, että työ etenee käsikirjoituksen mukaisesti.

Suunnittelu on päätöksentekoa. Suunnittelijan tavoitteena on vaikuttaa projektin sujuvuuteen. Resurssien pitää olla tarkasti määriteltyjä ja niiden tulee olla asetettujen tavoitteiden ja haluttujen tuloksien mukaisia. Vaatimuksien tulee olla ennen kaikkea realistisia ja perustua olemassa olevaan tekniikkaan sekä käytettäviin resursseihin. Suunnitteluvaiheessa pyritään myös linjaamaan ne toimintaperiaatteet, joiden pohjalta projektissa toimitaan. Seuraavassa pieni muistilista projektin käsikirjoituksen pohjaksi:

• Järkevä ja toimiva tehtävänjako sekä työpisteiden sijoittelu 
• Tarkoituksenmukaisten ja toimivien viestintävälineiden valinta, niiden käyttöönotto ja tehokas hyödyntäminen
• Palaverien rytmittäminen, eli milloin katsotaan yhdessä, mitä on saatu aikaan 
• Toimivien raportointijärjestelmien valinta ja käyttöönotto.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Otetaanpa alusta

Opettajien keskuudessa kuohuu. Riita syttyi ammatillisen opettajuuden ”alennusmyynnistä”, kuten OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen asian ilmaisi. Kysymys on siitä, onko opettaja oikea opettaja ilman teoreettista pohjaa. Mutta mistä on oikeasti kysymys? Onko opettajista pulaa? Vai onko opettajan statusarvo laskemassa (entisestään) ja OAJ yrittää kaikin keinoin pitää kiinni ammatin akateemisesta luonteesta? On ymmärrettävää, että 700 euron palkanlasku verrattuna korkeakoulututkinnon suorittaneeseen opettajaan on epäoikeudenmukainen, mutta jos haetaan muutosta, olisi palkkausperusteistakin hyvä puhua. Hyvä opettaja on hyvä opettaja, tutkinnosta riipumatta, ja ansaitsee asianmukaisen palkan.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Jostain käsittämättömästä syystä ihmisten taipumuksena on pitää kiinni yhdestä ainoasta toimintatavasta ja ”saavutetuista eduista”. Jos muutosta halutaan, keskustelua käydään lähes aina joko-tai -periaatteella. Kuitenkin lähes kaikkiin ongelmiin on olemassa se kolmas vaihtoehto. Jos ammattikoulun opettajia tarvitaan enemmän kuin heitä koulun penkeiltä valmistuu, miksi ei tehtäisi muutoksia koulutusohjelmaan ylipäätään? Opettajan ammattihan on paitsi teoriaa myös hyvin pitkälle käytäntöä ja ihmisten kanssa toimimista. Mikä ettei pedagogisia opintoja voisi tehdä pienissä pätkissä opetustoimen ohella? Esimerkiksi ennen työn aloittamista käydään läpi perusteet ja työn ensimmäisen kolmen vuoden aikana intensiivijaksoilla syvennetään teorian tuntemusta. Pienissä ja intensiivisissä jaksoissa työelämän ohessa teoria jää varmasti mieleen paremmin, kun sitä voi saman tien kokeilla jo tutuksi tulleessa työympäristössä.

Sama periaate pätee minkä tahansa uuden ajattelu- ja toimintamallin tuomiseen opiskelu- ja työympäristöön. On kuunneltava kaikkia osapuolia ja opittava niiden ihmisten kritiikistä, jotka ovat tehneet asiaan liittyvää työtä tai tehtävää vuosikausia. Jos esimerkiksi ammatillisessa opetuksessa ensisijaista on käytännön osaaminen ja vahva kokemus, on sitä puolta painotettava ensisijaisesti ja muu osaaminen tulee rakentaa sen päälle. Yritysmaailma syyllistyy myös usein jyrätaktiikkaan: ennen kuin kuunneellaan työntekijöitä, tehdään hankintoja tai päätöksiä, jotka vaikuttavat heidän jokapäiväisiin tehtäviinsä. Näin toimittaessa uusi päätös ei seiso kahdella jalalla. Milloin vihdoin opitaan, että vääntämällä ei saada aikaan kuin kiero lusikka?