Haastatellaan sähköisesti

Vaalikone auttoi monta epätietoista sielua valitsemaan itselleen sopivan edustajan. Mutta vaalikoneessa on ideaa muihinkin elämän vaikeisiin valintatilanteisiin, ja idea on käännettävissä toisin päin.

Tässä tulee eräs sovellusesimerkki.

Photo courtesy of Mikko Nieminen.

On hullua marssittaa työnhakijoita monivaiheisiin ja aikaavieviin haastatteluihin paikanpäälle. Kaiken lisäksi jokainen alkaa enemmän tai vähemmän osata puisevat työhaastattelukysymykset ulkoa. Vastaukset ovat opeteltuja ja tilanne kyllästyttää kumpaakin osapuolta aivan yhtä paljon.

Työhaastattelujen ennakkokarsinta tehdäänkin tulevaisuudessa sähköisesti. Kandidaatit vastaavat ensin kaikenlaisiin epärelevantilta näyttäviin kysymyksiin verkossa ja data analysoidaan työpsykologien kanssa, joka osoittaa työnantajalle tehtävään potentiaalisimmat ehdokkaat.

Seuraavaksi hakijoille lähetettän ennakkotehtävä tai paremminkin ennakkotehtäviä. Näin saadaan selville tehtävään vaadittavien taitojen osaaminen. Kolmas sähköisen haastattelu vaihe voisi olla oman elämäntarinan kirjoittaminen (Millainen on ollut tähän astinen elämäsi?). Tarina on vähintäänkin yhtä hyvä tapa tutustua hakijan mielenliikkeisiin kuin aina haastattelun alussa toistuva kiperä kysymys (Kerro hieman itsestäsi?).

Viimeiseksi parhaat ehdokkaat tavataan kasvotusten, tarkistetaan kädenpuristus, deodorantin teho, hajuveden käyttö ja pukeutumistyyli. Näin paljon helpompaa oikean valinnan tekeminen voi olla.

Ja... Alusta!

Miksi pidämme epäonnistumista huonona asiana? Niin kauan kun olemme alle 18, virsi kuuluu: ”Ainakin yritit, yritys on aina tärkeintä, jos yritit parhaasi, ei sinulla ole mitään hävittävää”, ja muuta mukavaa. Mutta entäpä täysi-ikäisyyden jälkeen? Emmekö saa enää epäonnistua aikuisena?

Aikuisuus on käsite, jolla mitataan yhteiskunnassamme vastuunottoa ja järkevyyttä. Ongelmana on kuitenkin se, että käsityksemme aikuisuudesta rajoittaa riskinottoa ja tuottavaa (ja pahimmassa tapauksessa tuottamatontakin) unelmointia. Olla oman onnensa seppä tarkoittaa yhteiskunnassamme yhtä kuin olla amerikkalaishenkinen optimisti ja luottaa liikaa tulevaisuuteen. Missä vaiheessa unelmiltamme leikataan siivet? Teemmekö sen itse vai annammeko muiden määrätä päämäärämme elämässä?

Tilaisuus onnistumiseen tarkoittaa, lähes aina, myös tilaisuutta epäonnistumiseen. Uusi projekti, elämänmuutos, mikä tahansa uusi asia, johon ryhdyt, on aina sijoitushanke: voit maksimoida mahdollisuutesi positiiviseen lopputulokseen, mutta epäonnistumisen riski on aina periaatteessa olemassa. Epäonnistumiset opettavat meille tärkeimmät läksymme, sillä niiden perusteella minimoimme riskejämme entistä tehokkaammin tulevaisuuden hankkeissamme. Oppikaamme siis mahalaskuistamme; niissä pilee menestyksen syvin ydin!

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Onnistuneen projektin käsikirjoitus

Onnistunut projekti koostuu neljästä ainesosasta: oikeat ihmiset tekevät oikeita asioita ja asiat tehdään oikein, koska ne on lähtökohtaisesti suunniteltu oikein. Projektisuunnittelu on yhtä kuin projektin käsikirjoitus. Juoni ei etene halutulla tavalla, jos käsikirjoitus on huono.

Kaikki tietävät, että huolellisesti suunniteltu on puoliksi tehty. Kun alkamassa on uusi haastava projekti, on suunnittelu projektin ensimmäinen vaihe, josta kaikki seuraavat etapit riippuvat oleellisesti. Projektin välitavoitteet toimivat tarkistuspisteinä, joissa kaikki yhdessä varmistavat, että työ etenee käsikirjoituksen mukaisesti.

Suunnittelu on päätöksentekoa. Suunnittelijan tavoitteena on vaikuttaa projektin sujuvuuteen. Resurssien pitää olla tarkasti määriteltyjä ja niiden tulee olla asetettujen tavoitteiden ja haluttujen tuloksien mukaisia. Vaatimuksien tulee olla ennen kaikkea realistisia ja perustua olemassa olevaan tekniikkaan sekä käytettäviin resursseihin. Suunnitteluvaiheessa pyritään myös linjaamaan ne toimintaperiaatteet, joiden pohjalta projektissa toimitaan. Seuraavassa pieni muistilista projektin käsikirjoituksen pohjaksi:

• Järkevä ja toimiva tehtävänjako sekä työpisteiden sijoittelu 
• Tarkoituksenmukaisten ja toimivien viestintävälineiden valinta, niiden käyttöönotto ja tehokas hyödyntäminen
• Palaverien rytmittäminen, eli milloin katsotaan yhdessä, mitä on saatu aikaan 
• Toimivien raportointijärjestelmien valinta ja käyttöönotto.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Otetaanpa alusta

Opettajien keskuudessa kuohuu. Riita syttyi ammatillisen opettajuuden ”alennusmyynnistä”, kuten OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen asian ilmaisi. Kysymys on siitä, onko opettaja oikea opettaja ilman teoreettista pohjaa. Mutta mistä on oikeasti kysymys? Onko opettajista pulaa? Vai onko opettajan statusarvo laskemassa (entisestään) ja OAJ yrittää kaikin keinoin pitää kiinni ammatin akateemisesta luonteesta? On ymmärrettävää, että 700 euron palkanlasku verrattuna korkeakoulututkinnon suorittaneeseen opettajaan on epäoikeudenmukainen, mutta jos haetaan muutosta, olisi palkkausperusteistakin hyvä puhua. Hyvä opettaja on hyvä opettaja, tutkinnosta riipumatta, ja ansaitsee asianmukaisen palkan.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Jostain käsittämättömästä syystä ihmisten taipumuksena on pitää kiinni yhdestä ainoasta toimintatavasta ja ”saavutetuista eduista”. Jos muutosta halutaan, keskustelua käydään lähes aina joko-tai -periaatteella. Kuitenkin lähes kaikkiin ongelmiin on olemassa se kolmas vaihtoehto. Jos ammattikoulun opettajia tarvitaan enemmän kuin heitä koulun penkeiltä valmistuu, miksi ei tehtäisi muutoksia koulutusohjelmaan ylipäätään? Opettajan ammattihan on paitsi teoriaa myös hyvin pitkälle käytäntöä ja ihmisten kanssa toimimista. Mikä ettei pedagogisia opintoja voisi tehdä pienissä pätkissä opetustoimen ohella? Esimerkiksi ennen työn aloittamista käydään läpi perusteet ja työn ensimmäisen kolmen vuoden aikana intensiivijaksoilla syvennetään teorian tuntemusta. Pienissä ja intensiivisissä jaksoissa työelämän ohessa teoria jää varmasti mieleen paremmin, kun sitä voi saman tien kokeilla jo tutuksi tulleessa työympäristössä.

Sama periaate pätee minkä tahansa uuden ajattelu- ja toimintamallin tuomiseen opiskelu- ja työympäristöön. On kuunneltava kaikkia osapuolia ja opittava niiden ihmisten kritiikistä, jotka ovat tehneet asiaan liittyvää työtä tai tehtävää vuosikausia. Jos esimerkiksi ammatillisessa opetuksessa ensisijaista on käytännön osaaminen ja vahva kokemus, on sitä puolta painotettava ensisijaisesti ja muu osaaminen tulee rakentaa sen päälle. Yritysmaailma syyllistyy myös usein jyrätaktiikkaan: ennen kuin kuunneellaan työntekijöitä, tehdään hankintoja tai päätöksiä, jotka vaikuttavat heidän jokapäiväisiin tehtäviinsä. Näin toimittaessa uusi päätös ei seiso kahdella jalalla. Milloin vihdoin opitaan, että vääntämällä ei saada aikaan kuin kiero lusikka?

Soveltuvuus haussa?

Eräs Ylen tänään sivuillaan julkaisemista uutisista ”Huumetesti tai soveltumattomuus voisivat katkaista opinnot” kertoo, kuinka tietyille aloille soveltumattomat opiskelijat voitaisiin potkaista ulos opinahjostaan, mikäli heidät todetaan tuleviin ammatteihinsa huonosti soveltuviksi. En ollut uskoa silmiäni: valintaprosessinhan pitäisi olla niin kehittynyt, että aivan mahdottomat tapaukset (huumeiden käyttäjät jne.) saadaan karsituksi pois jo heti kättelyssä! Kuinka paljon aikaa ja rahaa menee hukkaan siinä, että korjataan ongelmia vasta niiden ilmettyä?

 Ei ole sikäli yllätys, että Suomen yliopistoissa notkuu nipuittain nuoria, jotka eivät ole soveltuvia ”aloilleen” (tästä paras todistus ovat kauhuopet, joista jokaisella on varmasti muistoja) tai ylipäätään soveltuvia yliopisto-opintoihin. Täysin toinen kysymys on lisäksi se, kuinka paljon maistereita Suomen kokoinen maa kaipaa, mutta siitä lisää joku toinen kerta.

Henkilön soveltuvuus on kuitenkin monimutkainen asia, joka ei välttämättä selviä yhdellä soveltuvuuskokeella tai haastattelulla. Mikä siis oikeasti ratkaisee ihmisen soveltuvuuden tietylle alalle tai, mikä tärkeämpää, tiettyyn tehtävään? Jos työntekijäluonnettamme muokkaavat elämämme eri vaiheet vaippaiästä maisteriksi, on myös ”suodattimia” työelämään astuttaessa oltava monia. Ensiksikin sopii toivoa, että koulujen pääsykokeet paranevat entisestään ja testaavat jotain aivan muuta kuin ulkolukutaitoa (joka testaa vain perslihaksia ja pois karsiutuvat näin ollen ikävä kyllä vain lukihäiriöiset ja laiskat ja piristeitä käyttämättömät). 

Myös työpaikkahaastattelujen ja potentiaalisten työntekijöiden tunnistamisen tulee monipuolistua ja monivaiheistua. Onko työnantaja headhuntereiden tai oman neuvokkuudensa nojassa, kun hän hakee huippuosaajaa? Entä, jos luotaisiin uudenlaisen työnhaun kulttuuri, jossa tekijä ja työpaikka löytäisivät toisensa mittatilaustyönä? Kysymys ei olisi melonin tunkemisesta hillopurkkiin tai päinvastoin vaan läpinäkyvyys osaamisesta ja tarjotusta tehtävästä mahdollistaisi tehokkaan keskustelun työn ja tekijän soveltumisesta toisilleen. Parempi huomata mismatch myöhään kuin ei milloinkaan, kaikkein paras on huomata se heti kättelyssä. Hiljainen työnhakija periaatteella osaajat voivat esittäytyä ja kartoittaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia – ja työnantaja saa käyttöönsä tehokkaan rekrytointityökalun.

Photo courtesty of Mikko Nieminen

Varma loma?

Milloin olet todella päässyt rentoon tilaan? Siis unohtanut toimiston huolet, jokapäiväiset rutiinit, jopa viivästyneen keittiöremontin ja heinäallergian? Jos olet tarkasti etukäteen määritellyt kriteerit onnistuneelle lomalle, olet pulassa. Pidit lomaa sitten kahdesti vuodessa tai useammin, ei se luultavasti tule olemaan tismalleen sellainen, miksi sen kuvittelit. Joulu on tosin helppo tapaus. Jos olet toistanut samat sukurituaalit ja joulupäivälliset vuosikymmenten ajan, on ennusteen antaminen tarkempaa. Kokenut joululomailija osaa arvata päivän tarkkuudella, milloin emäntä hermostuu ensimmäisen kerran (kinkku ei kypsy ajallaan) ja milloin vieraat alkavat haista (kolmen päivän raja).

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Varsinkin näin Suomessa odotukset latautuvat kesään. Vapusta lähtien ilmassa on hilpeää juhlatunnelmaa: kesä on edessäpäin ja näyttää loputtoman pitkältä, mahdollisuuksia on lukemattomia. Koko kesäkuu odotetaan merkkejä siitä, että heinäkuusta tulee lämmin. Ja kun heinäkuu koittaa, suomalaiset muuttuvat turhan murehtijoista saunalaiturilla haaveilijoihin. Viranomaisilla taas on huolenaan juuri tämä huolettomuus. Näyttää siltä, että aurinko menee suomalaisilla viinaa pahemmin päähän. Ehkä onkin niin, että onnettomuudet vesillä johtuvat pääasiassa irtioton halusta: en halua murehtia, teen kuten haluan. Järki unohtuu, kun vuodessa on vain kaksi viikkoa aikaa olla huoleton.

On hengenvaarallista olla aina järkevä. Toki on fiksua ottaa kopiot passista, varmistaa matkavakuutuksen voimassaolo, pakata vaihtovaatteet jokaista säätyyppiä varten ja ottaa mukaan kattava matka-apteekki, kirjoittaa ylös luottokorttien numerot, hätänumerot ja opetella tärkeimmät fraasit paikallisella kielellä. Mutta on toinenkin vaihtoehto. Eräs tuttuni lähtee joka kerta reissuun mukanaan vain pieni selkäreppu. Hänelle ei ole väliä, onko reissun pituus viikko vai kuukausi, reppu on aina saman kokoinen. Kun kysyin häneltä, mitä hän ottaa mukaansa, hän totesi ykskantaan, että uimahousut, suihkusandaalit, hammasharjan ja passin sekä luottokortit. Niin ja ne vaatteet, jotka hänellä on päällään.

Hanhen päivät

Kävelyllä rannassa näin paljon hanhia poikasineen. Poikasia tai ei, Helsingin hanhet eivät yleensä pelästy kävelijöistä, noki auringonottajia tai hyökkää lenkkeilijöiden kimppuun. Ne tyytyvät passiivisesti vilkaisemaan, että etäisyys ihmiseen säilyy kohtuullisena (hyvin pienenä). Monet muut linnut suojelevat poikasiaan ja pesäänsä mitä moninaisimmilla harhautusliikkeillä tai mikä pahempaa, hyökkäävät suoraan uhkaajan päälle. Pohjoisessa kannattaa etenkin varoa huuhkajaa, joka nokkii silmät päästä, jos vahingossakaan lähestyt sen pesää.

Photo courtesy of Mikko Nieminen

Hanhet ovat mitä ilmeisemmin päässeet yli turhasta stressistä. Ne ottavat rennosti. Jos hanhet ovat ymmärtäneet olla murehtimatta turhista, eikö sen pitäisi olla mahdollista meille ihmisillekin? Miksi niin suuri osa meistä ei ymmärrä ottaa rauhallisesti, vaikka kaikki todisteet näyttävät, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä? Ehkä hanhet sittenkin ovat fiksuja lintuja. Toistuva pelko ja stressi ajavat yhä useamman hermoromahduksen partaalle. Ihmiset ovat toki eri maata kuin hanhet. Mutta yksinkertaisimmillaan meidänkin tulisi olla todella kauhuissamme vasta, kun hengenlähtö uhkaa. Siitä, että on aina varuillaan, ei saa ylimääräisiä taivaspisteitä.

Itsesuojeluvaisto on luonnonlaki. Mutta ihmisen nykyisessä työelämässä tämä “vaisto” aktivoituu monilla liian helposti. Uusi projekti, lama tai uusi pomo aiheuttavat kohtuuttomalta tuntuvan muutoksen jokapäiväisessä elämänrytmissä. Tai vielä pahempaa: moni joutuu luomaan elämänsä alusta nelikymppisenä uuden työuran, uudelleenkouluttautumisen tai avioeron jälkeen. Vielä puoli vuosikymmentä sitten tällaiset muutokset saattoivat olla harvinaisia, mutta nykyään alituinen muutos on tavallisin asioiden laita. Miten saisimme aivomme ymmärtämään, että mitään hätää ei olekaan? Hanhet ovat tajunneet jatkuvan altistuksen kautta, etteivät ihmiset useimmiten satuta heitä. Tulisiko meidänkin pitää tilastoja elämämme hädänhetkistä ja siitä, mitä oikeasti tapahtui?

Hanhet eivät voi vaikuttaa siihen, ovatko ihmiset samalla rantakaistaleella heidän kanssaan vai eivät. Joten ne ovat totuttaneet itasensä sietämään suurta “häiriötekijää”, josta ajan kuluessa on tullut vähemmän ja vähemmän uhkaava asia. Ehkäpä ensimmäinen askel stressinsietoon ihmiselläkin voisi olla positiivinen altistus. Meillä on hanhista poiketen suurenmoinen kyky tarkastella toimintaamme kokonaisuutena ja ulkopuolisen silmin. Joten seuraavan kerran, kun “vaara” uhkaa, ajattele rantojen rauhallisia hanhia.