Opettajien keskuudessa kuohuu. Riita syttyi ammatillisen opettajuuden ”alennusmyynnistä”, kuten OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen asian ilmaisi. Kysymys on siitä, onko opettaja oikea opettaja ilman teoreettista pohjaa. Mutta mistä on oikeasti kysymys? Onko opettajista pulaa? Vai onko opettajan statusarvo laskemassa (entisestään) ja OAJ yrittää kaikin keinoin pitää kiinni ammatin akateemisesta luonteesta? On ymmärrettävää, että 700 euron palkanlasku verrattuna korkeakoulututkinnon suorittaneeseen opettajaan on epäoikeudenmukainen, mutta jos haetaan muutosta, olisi palkkausperusteistakin hyvä puhua. Hyvä opettaja on hyvä opettaja, tutkinnosta riipumatta, ja ansaitsee asianmukaisen palkan.
Jostain käsittämättömästä syystä ihmisten taipumuksena on pitää kiinni yhdestä ainoasta toimintatavasta ja ”saavutetuista eduista”. Jos muutosta halutaan, keskustelua käydään lähes aina joko-tai -periaatteella. Kuitenkin lähes kaikkiin ongelmiin on olemassa se kolmas vaihtoehto. Jos ammattikoulun opettajia tarvitaan enemmän kuin heitä koulun penkeiltä valmistuu, miksi ei tehtäisi muutoksia koulutusohjelmaan ylipäätään? Opettajan ammattihan on paitsi teoriaa myös hyvin pitkälle käytäntöä ja ihmisten kanssa toimimista. Mikä ettei pedagogisia opintoja voisi tehdä pienissä pätkissä opetustoimen ohella? Esimerkiksi ennen työn aloittamista käydään läpi perusteet ja työn ensimmäisen kolmen vuoden aikana intensiivijaksoilla syvennetään teorian tuntemusta. Pienissä ja intensiivisissä jaksoissa työelämän ohessa teoria jää varmasti mieleen paremmin, kun sitä voi saman tien kokeilla jo tutuksi tulleessa työympäristössä.
Sama periaate pätee minkä tahansa uuden ajattelu- ja toimintamallin tuomiseen opiskelu- ja työympäristöön. On kuunneltava kaikkia osapuolia ja opittava niiden ihmisten kritiikistä, jotka ovat tehneet asiaan liittyvää työtä tai tehtävää vuosikausia. Jos esimerkiksi ammatillisessa opetuksessa ensisijaista on käytännön osaaminen ja vahva kokemus, on sitä puolta painotettava ensisijaisesti ja muu osaaminen tulee rakentaa sen päälle. Yritysmaailma syyllistyy myös usein jyrätaktiikkaan: ennen kuin kuunneellaan työntekijöitä, tehdään hankintoja tai päätöksiä, jotka vaikuttavat heidän jokapäiväisiin tehtäviinsä. Näin toimittaessa uusi päätös ei seiso kahdella jalalla. Milloin vihdoin opitaan, että vääntämällä ei saada aikaan kuin kiero lusikka?
maanantai 15. marraskuuta 2010
torstai 21. lokakuuta 2010
Soveltuvuus haussa?
Eräs Ylen tänään sivuillaan julkaisemista uutisista ”Huumetesti tai soveltumattomuus voisivat katkaista opinnot” kertoo, kuinka tietyille aloille soveltumattomat opiskelijat voitaisiin potkaista ulos opinahjostaan, mikäli heidät todetaan tuleviin ammatteihinsa huonosti soveltuviksi. En ollut uskoa silmiäni: valintaprosessinhan pitäisi olla niin kehittynyt, että aivan mahdottomat tapaukset (huumeiden käyttäjät jne.) saadaan karsituksi pois jo heti kättelyssä! Kuinka paljon aikaa ja rahaa menee hukkaan siinä, että korjataan ongelmia vasta niiden ilmettyä?
Ei ole sikäli yllätys, että Suomen yliopistoissa notkuu nipuittain nuoria, jotka eivät ole soveltuvia ”aloilleen” (tästä paras todistus ovat kauhuopet, joista jokaisella on varmasti muistoja) tai ylipäätään soveltuvia yliopisto-opintoihin. Täysin toinen kysymys on lisäksi se, kuinka paljon maistereita Suomen kokoinen maa kaipaa, mutta siitä lisää joku toinen kerta.
Henkilön soveltuvuus on kuitenkin monimutkainen asia, joka ei välttämättä selviä yhdellä soveltuvuuskokeella tai haastattelulla. Mikä siis oikeasti ratkaisee ihmisen soveltuvuuden tietylle alalle tai, mikä tärkeämpää, tiettyyn tehtävään? Jos työntekijäluonnettamme muokkaavat elämämme eri vaiheet vaippaiästä maisteriksi, on myös ”suodattimia” työelämään astuttaessa oltava monia. Ensiksikin sopii toivoa, että koulujen pääsykokeet paranevat entisestään ja testaavat jotain aivan muuta kuin ulkolukutaitoa (joka testaa vain perslihaksia ja pois karsiutuvat näin ollen ikävä kyllä vain lukihäiriöiset ja laiskat ja piristeitä käyttämättömät).
Myös työpaikkahaastattelujen ja potentiaalisten työntekijöiden tunnistamisen tulee monipuolistua ja monivaiheistua. Onko työnantaja headhuntereiden tai oman neuvokkuudensa nojassa, kun hän hakee huippuosaajaa? Entä, jos luotaisiin uudenlaisen työnhaun kulttuuri, jossa tekijä ja työpaikka löytäisivät toisensa mittatilaustyönä? Kysymys ei olisi melonin tunkemisesta hillopurkkiin tai päinvastoin vaan läpinäkyvyys osaamisesta ja tarjotusta tehtävästä mahdollistaisi tehokkaan keskustelun työn ja tekijän soveltumisesta toisilleen. Parempi huomata mismatch myöhään kuin ei milloinkaan, kaikkein paras on huomata se heti kättelyssä. Hiljainen työnhakija periaatteella osaajat voivat esittäytyä ja kartoittaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia – ja työnantaja saa käyttöönsä tehokkaan rekrytointityökalun.
Ei ole sikäli yllätys, että Suomen yliopistoissa notkuu nipuittain nuoria, jotka eivät ole soveltuvia ”aloilleen” (tästä paras todistus ovat kauhuopet, joista jokaisella on varmasti muistoja) tai ylipäätään soveltuvia yliopisto-opintoihin. Täysin toinen kysymys on lisäksi se, kuinka paljon maistereita Suomen kokoinen maa kaipaa, mutta siitä lisää joku toinen kerta.
Henkilön soveltuvuus on kuitenkin monimutkainen asia, joka ei välttämättä selviä yhdellä soveltuvuuskokeella tai haastattelulla. Mikä siis oikeasti ratkaisee ihmisen soveltuvuuden tietylle alalle tai, mikä tärkeämpää, tiettyyn tehtävään? Jos työntekijäluonnettamme muokkaavat elämämme eri vaiheet vaippaiästä maisteriksi, on myös ”suodattimia” työelämään astuttaessa oltava monia. Ensiksikin sopii toivoa, että koulujen pääsykokeet paranevat entisestään ja testaavat jotain aivan muuta kuin ulkolukutaitoa (joka testaa vain perslihaksia ja pois karsiutuvat näin ollen ikävä kyllä vain lukihäiriöiset ja laiskat ja piristeitä käyttämättömät).
Myös työpaikkahaastattelujen ja potentiaalisten työntekijöiden tunnistamisen tulee monipuolistua ja monivaiheistua. Onko työnantaja headhuntereiden tai oman neuvokkuudensa nojassa, kun hän hakee huippuosaajaa? Entä, jos luotaisiin uudenlaisen työnhaun kulttuuri, jossa tekijä ja työpaikka löytäisivät toisensa mittatilaustyönä? Kysymys ei olisi melonin tunkemisesta hillopurkkiin tai päinvastoin vaan läpinäkyvyys osaamisesta ja tarjotusta tehtävästä mahdollistaisi tehokkaan keskustelun työn ja tekijän soveltumisesta toisilleen. Parempi huomata mismatch myöhään kuin ei milloinkaan, kaikkein paras on huomata se heti kättelyssä. Hiljainen työnhakija periaatteella osaajat voivat esittäytyä ja kartoittaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia – ja työnantaja saa käyttöönsä tehokkaan rekrytointityökalun.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Varma loma?
Milloin olet todella päässyt rentoon tilaan? Siis unohtanut toimiston huolet, jokapäiväiset rutiinit, jopa viivästyneen keittiöremontin ja heinäallergian? Jos olet tarkasti etukäteen määritellyt kriteerit onnistuneelle lomalle, olet pulassa. Pidit lomaa sitten kahdesti vuodessa tai useammin, ei se luultavasti tule olemaan tismalleen sellainen, miksi sen kuvittelit. Joulu on tosin helppo tapaus. Jos olet toistanut samat sukurituaalit ja joulupäivälliset vuosikymmenten ajan, on ennusteen antaminen tarkempaa. Kokenut joululomailija osaa arvata päivän tarkkuudella, milloin emäntä hermostuu ensimmäisen kerran (kinkku ei kypsy ajallaan) ja milloin vieraat alkavat haista (kolmen päivän raja).
Varsinkin näin Suomessa odotukset latautuvat kesään. Vapusta lähtien ilmassa on hilpeää juhlatunnelmaa: kesä on edessäpäin ja näyttää loputtoman pitkältä, mahdollisuuksia on lukemattomia. Koko kesäkuu odotetaan merkkejä siitä, että heinäkuusta tulee lämmin. Ja kun heinäkuu koittaa, suomalaiset muuttuvat turhan murehtijoista saunalaiturilla haaveilijoihin. Viranomaisilla taas on huolenaan juuri tämä huolettomuus. Näyttää siltä, että aurinko menee suomalaisilla viinaa pahemmin päähän. Ehkä onkin niin, että onnettomuudet vesillä johtuvat pääasiassa irtioton halusta: en halua murehtia, teen kuten haluan. Järki unohtuu, kun vuodessa on vain kaksi viikkoa aikaa olla huoleton.
On hengenvaarallista olla aina järkevä. Toki on fiksua ottaa kopiot passista, varmistaa matkavakuutuksen voimassaolo, pakata vaihtovaatteet jokaista säätyyppiä varten ja ottaa mukaan kattava matka-apteekki, kirjoittaa ylös luottokorttien numerot, hätänumerot ja opetella tärkeimmät fraasit paikallisella kielellä. Mutta on toinenkin vaihtoehto. Eräs tuttuni lähtee joka kerta reissuun mukanaan vain pieni selkäreppu. Hänelle ei ole väliä, onko reissun pituus viikko vai kuukausi, reppu on aina saman kokoinen. Kun kysyin häneltä, mitä hän ottaa mukaansa, hän totesi ykskantaan, että uimahousut, suihkusandaalit, hammasharjan ja passin sekä luottokortit. Niin ja ne vaatteet, jotka hänellä on päällään.
Varsinkin näin Suomessa odotukset latautuvat kesään. Vapusta lähtien ilmassa on hilpeää juhlatunnelmaa: kesä on edessäpäin ja näyttää loputtoman pitkältä, mahdollisuuksia on lukemattomia. Koko kesäkuu odotetaan merkkejä siitä, että heinäkuusta tulee lämmin. Ja kun heinäkuu koittaa, suomalaiset muuttuvat turhan murehtijoista saunalaiturilla haaveilijoihin. Viranomaisilla taas on huolenaan juuri tämä huolettomuus. Näyttää siltä, että aurinko menee suomalaisilla viinaa pahemmin päähän. Ehkä onkin niin, että onnettomuudet vesillä johtuvat pääasiassa irtioton halusta: en halua murehtia, teen kuten haluan. Järki unohtuu, kun vuodessa on vain kaksi viikkoa aikaa olla huoleton.
On hengenvaarallista olla aina järkevä. Toki on fiksua ottaa kopiot passista, varmistaa matkavakuutuksen voimassaolo, pakata vaihtovaatteet jokaista säätyyppiä varten ja ottaa mukaan kattava matka-apteekki, kirjoittaa ylös luottokorttien numerot, hätänumerot ja opetella tärkeimmät fraasit paikallisella kielellä. Mutta on toinenkin vaihtoehto. Eräs tuttuni lähtee joka kerta reissuun mukanaan vain pieni selkäreppu. Hänelle ei ole väliä, onko reissun pituus viikko vai kuukausi, reppu on aina saman kokoinen. Kun kysyin häneltä, mitä hän ottaa mukaansa, hän totesi ykskantaan, että uimahousut, suihkusandaalit, hammasharjan ja passin sekä luottokortit. Niin ja ne vaatteet, jotka hänellä on päällään.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Hanhen päivät
Kävelyllä rannassa näin paljon hanhia poikasineen. Poikasia tai ei, Helsingin hanhet eivät yleensä pelästy kävelijöistä, noki auringonottajia tai hyökkää lenkkeilijöiden kimppuun. Ne tyytyvät passiivisesti vilkaisemaan, että etäisyys ihmiseen säilyy kohtuullisena (hyvin pienenä). Monet muut linnut suojelevat poikasiaan ja pesäänsä mitä moninaisimmilla harhautusliikkeillä tai mikä pahempaa, hyökkäävät suoraan uhkaajan päälle. Pohjoisessa kannattaa etenkin varoa huuhkajaa, joka nokkii silmät päästä, jos vahingossakaan lähestyt sen pesää.
Hanhet ovat mitä ilmeisemmin päässeet yli turhasta stressistä. Ne ottavat rennosti. Jos hanhet ovat ymmärtäneet olla murehtimatta turhista, eikö sen pitäisi olla mahdollista meille ihmisillekin? Miksi niin suuri osa meistä ei ymmärrä ottaa rauhallisesti, vaikka kaikki todisteet näyttävät, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä? Ehkä hanhet sittenkin ovat fiksuja lintuja. Toistuva pelko ja stressi ajavat yhä useamman hermoromahduksen partaalle. Ihmiset ovat toki eri maata kuin hanhet. Mutta yksinkertaisimmillaan meidänkin tulisi olla todella kauhuissamme vasta, kun hengenlähtö uhkaa. Siitä, että on aina varuillaan, ei saa ylimääräisiä taivaspisteitä.
Itsesuojeluvaisto on luonnonlaki. Mutta ihmisen nykyisessä työelämässä tämä “vaisto” aktivoituu monilla liian helposti. Uusi projekti, lama tai uusi pomo aiheuttavat kohtuuttomalta tuntuvan muutoksen jokapäiväisessä elämänrytmissä. Tai vielä pahempaa: moni joutuu luomaan elämänsä alusta nelikymppisenä uuden työuran, uudelleenkouluttautumisen tai avioeron jälkeen. Vielä puoli vuosikymmentä sitten tällaiset muutokset saattoivat olla harvinaisia, mutta nykyään alituinen muutos on tavallisin asioiden laita. Miten saisimme aivomme ymmärtämään, että mitään hätää ei olekaan? Hanhet ovat tajunneet jatkuvan altistuksen kautta, etteivät ihmiset useimmiten satuta heitä. Tulisiko meidänkin pitää tilastoja elämämme hädänhetkistä ja siitä, mitä oikeasti tapahtui?
Hanhet eivät voi vaikuttaa siihen, ovatko ihmiset samalla rantakaistaleella heidän kanssaan vai eivät. Joten ne ovat totuttaneet itasensä sietämään suurta “häiriötekijää”, josta ajan kuluessa on tullut vähemmän ja vähemmän uhkaava asia. Ehkäpä ensimmäinen askel stressinsietoon ihmiselläkin voisi olla positiivinen altistus. Meillä on hanhista poiketen suurenmoinen kyky tarkastella toimintaamme kokonaisuutena ja ulkopuolisen silmin. Joten seuraavan kerran, kun “vaara” uhkaa, ajattele rantojen rauhallisia hanhia.
Hanhet ovat mitä ilmeisemmin päässeet yli turhasta stressistä. Ne ottavat rennosti. Jos hanhet ovat ymmärtäneet olla murehtimatta turhista, eikö sen pitäisi olla mahdollista meille ihmisillekin? Miksi niin suuri osa meistä ei ymmärrä ottaa rauhallisesti, vaikka kaikki todisteet näyttävät, ettei hermoilusta ole mitään hyötyä? Ehkä hanhet sittenkin ovat fiksuja lintuja. Toistuva pelko ja stressi ajavat yhä useamman hermoromahduksen partaalle. Ihmiset ovat toki eri maata kuin hanhet. Mutta yksinkertaisimmillaan meidänkin tulisi olla todella kauhuissamme vasta, kun hengenlähtö uhkaa. Siitä, että on aina varuillaan, ei saa ylimääräisiä taivaspisteitä.
Itsesuojeluvaisto on luonnonlaki. Mutta ihmisen nykyisessä työelämässä tämä “vaisto” aktivoituu monilla liian helposti. Uusi projekti, lama tai uusi pomo aiheuttavat kohtuuttomalta tuntuvan muutoksen jokapäiväisessä elämänrytmissä. Tai vielä pahempaa: moni joutuu luomaan elämänsä alusta nelikymppisenä uuden työuran, uudelleenkouluttautumisen tai avioeron jälkeen. Vielä puoli vuosikymmentä sitten tällaiset muutokset saattoivat olla harvinaisia, mutta nykyään alituinen muutos on tavallisin asioiden laita. Miten saisimme aivomme ymmärtämään, että mitään hätää ei olekaan? Hanhet ovat tajunneet jatkuvan altistuksen kautta, etteivät ihmiset useimmiten satuta heitä. Tulisiko meidänkin pitää tilastoja elämämme hädänhetkistä ja siitä, mitä oikeasti tapahtui?
Hanhet eivät voi vaikuttaa siihen, ovatko ihmiset samalla rantakaistaleella heidän kanssaan vai eivät. Joten ne ovat totuttaneet itasensä sietämään suurta “häiriötekijää”, josta ajan kuluessa on tullut vähemmän ja vähemmän uhkaava asia. Ehkäpä ensimmäinen askel stressinsietoon ihmiselläkin voisi olla positiivinen altistus. Meillä on hanhista poiketen suurenmoinen kyky tarkastella toimintaamme kokonaisuutena ja ulkopuolisen silmin. Joten seuraavan kerran, kun “vaara” uhkaa, ajattele rantojen rauhallisia hanhia.
lauantai 26. kesäkuuta 2010
Joukkuepeliä
Ranskan jalkapallokatastrofi on paisunut niin isoksi, ettei kohu laannu taatusti kisojenkaan jälkeen. Mutta mitä Ranskan joukkueelta puuttui? Mieleeni muistuu erään ystäväni kuvailema ratsastuskilpailu. Kyseessä ei ollut perinteinen esteiden hyppääminen tai kouluratsastus, vaan tehtävänä oli perunaviesti.
Superegot eivät sovi hyvin joukkuepeliin. Joukkueen edun on mentävä yksilön maineen edelle, koska yhden valinta koskettaa kaikkia. Jalkapallo on herrasmiesurheilua, jossa jo säännöt takaavat tietynasteisen silkkihansikasperiaatteen. Suurin rike ei ole kuitenkaan taklaaminen tai tahaton pallonhuitaisu kämmenselällä, vaan joukkuerauhan rikkoutuminen. Joukkueen, joka ei halua pelata ja joka vie keskinäisillä kiistoillaan huomion pois pelistä, ei tulisi olla edes osallistujalistalla.
Takaisin perunaviestiin. Se joukkue, jolla oli pelottomimmat ratsastajat, nopein perunanpesijä, vikkeläsormisin kuorimaveitsen käyttäjä ja tarpeeksi pieniin paloihin lohkottu peruna, mahdollisti viimeisen vaiheen, eli raa’an perunan syömisen, tyylikkäimmän ja kivuttomimman toteuttamisen.
Joukkueissa oli neljä jäsentä plus hevonen. Ensimmäisen joukkuelaisen tuli pestä peruna. Seuraava kuori sen, kolmas pilkkoi ja neljäs söi. Perunan luo ja sieltä takaisin ratsastettiin hevosella. Haastavin tehtävä oli joukkueen viimeisellä jäsenellä, jonka tuli syödä raaka peruna.Joukkuepelissä kukaan ei ole korvaamaton, tai ainakaan niin ei tulisi ajatella. Joukkue on hyvä juuri joukkueena. Yksilöt ovat toki tärkeitä parrasvaloissa pörrääjiä ja toimivan pelin viimeistelijöitä (maali!), heihin voi samaistua ja heitä voi ihailla. Suosikkipelaajaa mielenkiintoisempaa on kuitenkin pohtia, minkä joukkueen pelaajat nauttivat kentällä olosta, ei vain yksilöinä, vaan myös ryhmänä. Ennustan, että kisojen voittajajoukkueella on rautainen motivaatio, can do -asenne ja ennenkaikkea heiltä puuttuu syyttävä sormi. Yhden epäonnistuminen on koko joukkueen epäonnistuminen, johon jouduttiin yhdessä ja josta noustaan yhdessä.
Superegot eivät sovi hyvin joukkuepeliin. Joukkueen edun on mentävä yksilön maineen edelle, koska yhden valinta koskettaa kaikkia. Jalkapallo on herrasmiesurheilua, jossa jo säännöt takaavat tietynasteisen silkkihansikasperiaatteen. Suurin rike ei ole kuitenkaan taklaaminen tai tahaton pallonhuitaisu kämmenselällä, vaan joukkuerauhan rikkoutuminen. Joukkueen, joka ei halua pelata ja joka vie keskinäisillä kiistoillaan huomion pois pelistä, ei tulisi olla edes osallistujalistalla.
Takaisin perunaviestiin. Se joukkue, jolla oli pelottomimmat ratsastajat, nopein perunanpesijä, vikkeläsormisin kuorimaveitsen käyttäjä ja tarpeeksi pieniin paloihin lohkottu peruna, mahdollisti viimeisen vaiheen, eli raa’an perunan syömisen, tyylikkäimmän ja kivuttomimman toteuttamisen.
lauantai 19. kesäkuuta 2010
Huonoja uutisia?
Muistatko viimeksi, kun sait oikeasti todella huonoja uutisia? Minä onneksi en muista. Sitävastoin joka päivä, kun silmäilen läpi uutisotsikoita, minusta tuntuu, että maailmanloppu on tulossa - vähintäänkin. Huolestuttavinta on se, että huonot uutiset lietsovat hysteriaa. Välillä tuntuu, ettei toimittajilla ole mitään, mistä kirjoittaa, ja he paisuttelevat yksittäisiä tapahtumia suuremman rivimäärän toivossa.
Ensiluokkaisia uutisia saa hakemalla hakea. Jos aiot saada kattavan kuvan asioista, joudut etsimään tietoa sen seitsemästä lähteestä, vertailemaan näkökulmia, keskustelemaan asiasta ja lopulta tekemään oman johtopäätöksesi. Ongelmana on, että saamme aivan liikaa tyhjää tietoa: lukemamme teksti ei ole tietoa, vaan sanahelinää, josta emme kostu tuon taivaallista, saati opi mitään. Syntyy itseään ruokkiva kehä: luen informaatioköyhää tekstiä ja uskon lisää tyhjänpäiväistä pölinää.
Informaatioyhteiskunta on valtaa käyttävä yhteiskuntajärjestelmä siinä, missä muutkin. Se, jolla on oikeaa tietoa, on myös suurin valta. Tiedolla voi aivopestä, manipuloida ja aiheuttaa suunnatonta kaaosta. Media määrittelee asiat puolestamme, monisyisimmätkin uutiset ojennetaan meille valmiiksi pureskeltuina. On mahdotonta päästä perille totuudesta, ellei käytettävissä ole ylenmäärin aikaa.
Karmeat uutiset kiehtovat katsojia, koska he tietävät olevansa turvassa: ”olen tässä kotisohvallani, minulle ei tapahtunut mitään”. Tuloksena on outo paradoksi, joka saa jopa sairaita piirteitä. Istumme kotonamme syöden suklaata pyjama päällä katsellen luonnonkatastrofeja, tulitaisteluja ja nälänhätää. Uutisten erotteleva voima on suuri, sillä se jakaa ihmiset ”meihin” ja ”heihin”.
Juuri tästä syystä todella huono uutinen on jotain, jossa olet itse pääosassa, oikeana kärsijänä. Narsistista, mutta totta. Lama ei ilmiönä syökse ketään epätoivoon, mutta oman työpaikan ollessa vaarassa siitä tulee todella huono uutinen. Ilmastonmuutos ei kosketa, paitsi jos omalla pihalla tornado repii marjapuskat juurineen maasta. Nuorten viikonloppuhilluminen on lähinnä ärsyttävää, kunnes itselläsi on teini-ikäisiä lapsia. Voivottelu ei auta ketään. Saamme erilaisia uutisia vasta, kun teemme jotain asialle, kun teemme huonosta uutisesta henkilökohtaisen.
Ensiluokkaisia uutisia saa hakemalla hakea. Jos aiot saada kattavan kuvan asioista, joudut etsimään tietoa sen seitsemästä lähteestä, vertailemaan näkökulmia, keskustelemaan asiasta ja lopulta tekemään oman johtopäätöksesi. Ongelmana on, että saamme aivan liikaa tyhjää tietoa: lukemamme teksti ei ole tietoa, vaan sanahelinää, josta emme kostu tuon taivaallista, saati opi mitään. Syntyy itseään ruokkiva kehä: luen informaatioköyhää tekstiä ja uskon lisää tyhjänpäiväistä pölinää.
Informaatioyhteiskunta on valtaa käyttävä yhteiskuntajärjestelmä siinä, missä muutkin. Se, jolla on oikeaa tietoa, on myös suurin valta. Tiedolla voi aivopestä, manipuloida ja aiheuttaa suunnatonta kaaosta. Media määrittelee asiat puolestamme, monisyisimmätkin uutiset ojennetaan meille valmiiksi pureskeltuina. On mahdotonta päästä perille totuudesta, ellei käytettävissä ole ylenmäärin aikaa.
Karmeat uutiset kiehtovat katsojia, koska he tietävät olevansa turvassa: ”olen tässä kotisohvallani, minulle ei tapahtunut mitään”. Tuloksena on outo paradoksi, joka saa jopa sairaita piirteitä. Istumme kotonamme syöden suklaata pyjama päällä katsellen luonnonkatastrofeja, tulitaisteluja ja nälänhätää. Uutisten erotteleva voima on suuri, sillä se jakaa ihmiset ”meihin” ja ”heihin”.
Juuri tästä syystä todella huono uutinen on jotain, jossa olet itse pääosassa, oikeana kärsijänä. Narsistista, mutta totta. Lama ei ilmiönä syökse ketään epätoivoon, mutta oman työpaikan ollessa vaarassa siitä tulee todella huono uutinen. Ilmastonmuutos ei kosketa, paitsi jos omalla pihalla tornado repii marjapuskat juurineen maasta. Nuorten viikonloppuhilluminen on lähinnä ärsyttävää, kunnes itselläsi on teini-ikäisiä lapsia. Voivottelu ei auta ketään. Saamme erilaisia uutisia vasta, kun teemme jotain asialle, kun teemme huonosta uutisesta henkilökohtaisen.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Saisiko olla jotain toimivaa?
Onko tarjouskilpailuissa järkeä? Jos olisit rakennuttamassa taloa, eikö vain mieleesi hiipisi epäilys, jos joku lupaisi hoitaa homman huomattavasti muita halvemmalla? Entä, jos olet itse hölmö? Kilpailutat niin monta rakennuttajaa, että he epätoivoissaan painavat hinnan liian alas ja eivät voikaan resurssien puutteessa saada mitään hyvää aikaiseksi?
Olet varmaankin kuullut, että halvalla ei saa hyvää. Tämä ei ole täysin totta, mutta se on totta, että köyhällä ei ole varaa ostaa liian halpaa. Huijarihinta ei ole aina korkein vaan usein myös halvin. Halvin jauheliha kulkee jauhelihan nimellä, vaikka varsinaista lihaa ei siinä paljoa olisikaan.
Onko niin, että IT-maailmassa yhä vieläkin ajatellaan ostettaessa aina jo valmista tuotetta? Ei ymmärretä myös IT-projektiin sopivaa talonrakennus vertauskuvaa, jonka mukaan perusta on oltava luja, eristeet tarkoitukseen sopivat, ikkunat sään kestävät ja sisustus asujansa näköinen. Projekti epäonnistuu, jos perustukset huojuvat, eristeet falskaavat ja sisustus sattuu silmään. Kun kenelläkään ei ollut aikaa eikä rahaa, ei talo ikinä tullut valmiiksi tai toiveiden mukaiseksi. Osaat varmaan kuvitella mitä seuraa jos otat talon käyttöön ennen kuin katto on paikallaan tai tiivis ...
Ajan puutteessa kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka osaa. On tietysti monia muitakin asioita, joissa ihmiset pihistelevät ja lopputulos ontuu (kotipermis, pakastepizza, tekonahkakengät), mutta kun on kysymys miljoonabisneksen sujuvuudesta, on yllättävää, että kukkaronnyörit ovat niinkin kireällä. Jos naisella on päällään kalleinta silkiä iltapuvun muodossa, mutta alusvaatteet ovat halvinta kupruista höttöä, ei lopputuolos hivele silmää.
IT-projektien pitäisi nousta arvoasteikolla ylöspäin, sillä ne vaikuttavat usein asiakastyytyväisyyteen, työntekijöiden viihtyvyyteen ja työtahdin nopeuteen. Tämä ei tarkoita, että toimittaja pääsisi kuin koira veräjästä. Kun IT-projektin kumpikin osapuoli pääsee eroon siitä karseasta paineesta, joka projekteja ympäröi, voidaan tarttua yhdessä toimeen ja saada aikaan onnistunut, perustuksiltaan vahva ja liiketoimintaa tehostava hanke.
Olet varmaankin kuullut, että halvalla ei saa hyvää. Tämä ei ole täysin totta, mutta se on totta, että köyhällä ei ole varaa ostaa liian halpaa. Huijarihinta ei ole aina korkein vaan usein myös halvin. Halvin jauheliha kulkee jauhelihan nimellä, vaikka varsinaista lihaa ei siinä paljoa olisikaan.
Onko niin, että IT-maailmassa yhä vieläkin ajatellaan ostettaessa aina jo valmista tuotetta? Ei ymmärretä myös IT-projektiin sopivaa talonrakennus vertauskuvaa, jonka mukaan perusta on oltava luja, eristeet tarkoitukseen sopivat, ikkunat sään kestävät ja sisustus asujansa näköinen. Projekti epäonnistuu, jos perustukset huojuvat, eristeet falskaavat ja sisustus sattuu silmään. Kun kenelläkään ei ollut aikaa eikä rahaa, ei talo ikinä tullut valmiiksi tai toiveiden mukaiseksi. Osaat varmaan kuvitella mitä seuraa jos otat talon käyttöön ennen kuin katto on paikallaan tai tiivis ...
Ajan puutteessa kannattaa keskittyä niihin asioihin, jotka osaa. On tietysti monia muitakin asioita, joissa ihmiset pihistelevät ja lopputulos ontuu (kotipermis, pakastepizza, tekonahkakengät), mutta kun on kysymys miljoonabisneksen sujuvuudesta, on yllättävää, että kukkaronnyörit ovat niinkin kireällä. Jos naisella on päällään kalleinta silkiä iltapuvun muodossa, mutta alusvaatteet ovat halvinta kupruista höttöä, ei lopputuolos hivele silmää.
IT-projektien pitäisi nousta arvoasteikolla ylöspäin, sillä ne vaikuttavat usein asiakastyytyväisyyteen, työntekijöiden viihtyvyyteen ja työtahdin nopeuteen. Tämä ei tarkoita, että toimittaja pääsisi kuin koira veräjästä. Kun IT-projektin kumpikin osapuoli pääsee eroon siitä karseasta paineesta, joka projekteja ympäröi, voidaan tarttua yhdessä toimeen ja saada aikaan onnistunut, perustuksiltaan vahva ja liiketoimintaa tehostava hanke.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)